Pääasiassa mädätyksestä

Seuraavassa tekstissä on ällöttäviä kuvia kuolleista eläimistä ja mädätysprosessista.

Kuten aiemmin kerroin, verstaallani on pitkin talvea leijunut epämääräinen haju. Se on johtunut peuranpäästä jota yritin mädättää puhtaaksi vesiämpärissä. Peura oli lillunut vesiämpärissä marraskuun alusta alkaen, eli noin kolme kuukautta. Pari viikkoa sitten haju alkoi olla niin voimakas, että verstaalla oli mahdotonta viettää enempää kuin vartti  kerrallaan joten päätin katkaista kokeiluni lyhyeen työhyvinvoinnin takia. Alla olevan linkin takana prosessin kuvaus ja lopputulos.



Kaikki alkoi Raikulinfarmin kautta saadusta peuranpäästä. Suhteellisen kookas nuppi tuli meille kokonaisena, ja alunperinkin oli tarkoitus testata mädätysprosessia kallon puhdistamiseksi lihasmateriaalista.

Tiesin, että prosessin nopeuttamiseksi kallo olisi hyvä nylkeä ja irroitella siitä käsin kaikki mahdollinen irtoava, kuitenkin luita varoen. Jätin tämän vaiheen kuitenkin tekemättä, silllä peura tuijotti minua jotenkin niin syyttävästi. Nylkemiseen ja raadonkäsittelyyn turtui muinaistekniikan osastolla, koska se oli siellä jokapäiväistä. Kuolleiden elukoiden sietokykyni ei näemmä enää ole niin hyvä kuin vuosi sitten, kun jatkuva altistus ja ympäristön kannustava vaikutus puuttuu.

Peuranpää päätyi kokonaisena suurehkoon vesiämpäriin. Kaadoin astiaan sen verran vettä että koko pää oli peitossa, ja sen jälkeen tilkitsin astian ilmastointiteipillä ja muovisäkeillä. Mädätys toimii ainoastaan silloin kun astia on jatkuvasti lämpimissä tiloissa, ja ainoa lämmin tila mihin ämpärin pystyin viemään oli oman verstaani nurkka. Siellä me vietimme yhdessä aikaa kolmisen kuukautta, kunnes allekirjoittaneen oli pakko luovuttaa.

Lapiohommiksi meni

Kuljetin ämpärin takapihan lehtikompostiin ja kaivoin montun mihin saatoin kaataa nesteet. Avatusta tynnyristä uhoava haju oli kieltämättä melkoisen voimakas, mutta ei lähellekkään niin paha kuin voisi luulla. Enemmänkin haju muistutti viemärin löyhkää, joten selvisin tästä hommasta oksentamatta.

Ämpärissä näky oli huomattavasti lupaavampi kuin olin odottanut. Vaikka karvaa ja lihasta oli vielä runsaasti jäljellä, kaikki oli irtonaista. Suurimman osan sai irroiteltua kallosta vain vetämällä ja kaatamalla puhdasta vettä nupin päälle. Peuran värikin oli yllättävän tuore, olisin itse odottanut jotain vihertävää. Karvat ja rääppeet hautasin kompostin pohjalle, onpahan naapurin äkäiselle kollikissalle jotakin nuuhkimista.

Peuranpääkeittoa eli pääruokaa

Homman viimeistelyä varten päätin kuitenkin kiehauttaa kallon jotta kaikki orgaaninen varmasti lähtisi irti. Pikkupakkasella homma vaikutti varmasti tosi epäilyttävältä, kun vanha saunanpata puskee savua ja mädän peuranpään hajuista höyryä pitkin naapurustoa.

Puhdas ja pesty

Lopputulos oli hieman pettymys. Luulen, että keitto oli kallolle liikaa, sillä siitä alkoivat irrota kaikki osat. Kallo pysyy kasassa vain muutaman hentoisen luunsäikeen varassa, mädätys liotti irti vissiin vähän liikaakin palasia ja keittäminen taatusti tuhosi loput. Samaten hampaat ovat kallossa kiinni vain pyhällä hengellä (ehkä tulevaisuudessa liimalla). Nenän hienot ja hauraat luut hajosivat keiton aikana osiin ja suurinpiirtein liukenivat nesteeseen. Mutta jäljelle jäi kyllä tunnistettava eläimen kallo joka haisee jokseenkin ällöttävälle.

Loppusijoitin kallon takapihallani sijaitsevaan pieneen metsään, erääseen komeaan kuuseen.

Pieneläinten kalloja kulkeutuu meille myös lahjoituksina. Ennemmin tai myöhemmin niitä on niin paljon, että voin perustaa oman kallohongan pikkumetsääni.