Mikä maksaa?

Mikä maksaa? 

Pohdintaa valettujen korujen hinnanmuodostuksesta.

Kesällä kuuntelin, kun markkinoilla asiakkaat kommentoivat valettuja pronssikoruja jotakuinkin niin, että "Tuollainenhan on helppo tehdä. Kaivertaa vaan metallinpalaa ja valmista on. Aika hintava niin pienitöiseksi jutuksi". Pisti hymyilyttämään.

Eihän korunteko mitään rakettitiedettä ole, mutta kyllä se sitä ammattitaitoa ja määrätietoisuutta vaatii. Tarkastellaanpas tässä erään korun valmistusprosessia, ihan alusta alkaen.

Inspiraatio & vahamalli

Professori Björn Weckström suunnitteli aikanaan Lapponialle korumalliston jonka kaikkein kuuluisin koru lienee Tähtien Sota -elokuvassa esiintynyt prinsessa Leian koru Planetaariset laaksot.

Kuva lainattu Lapponian sivuilta

Lähdin työstämään korusta omaa versiotani pronssivaluna. Referenssinä käytin korun kuvia ja kaivertelin koruvahasta jonkinlaisen malliversion. Vasta myöhemmin kuulin, että vastaavanlaisen visuaalisen efektin olisi saanut helpommin esimerkiksi tinalevyä taivuttelemalla, mutta siihen mennessä vahamalli oli jo mielestäni tarpeeksi hyvännäköinen valuun.

Erään vahamallin alku

Korostan vielä sitä, että vahamallin teko on aina käsityötä, ja se on armottoman tarkkaa, sillä modernissa pronssivalussa toistuvat jopa tekijän sormenjäljetkin. Työn tulee olla mahdollisimman viimeistelty jo ennen valua. Välineinä käytin hammaslääkäreiden työkaluja sekä pieniä vahateriä, veitsiä ja erimallisia kovertimia.

Vahakuusi

Olen esitellyt pronssivalua jo aiemminkin, mutta kertaus on opintojen äiti.

Aivan ensimmäiseksi tehdään ns. vahatappi, mihin kaikki vahamallit kiinnitetään. Niitä saa ostaa valmiinakin, mutta koululla vahatappi tehdään dippaamalla metallitappia sulaan vahaan, kuten kynttilänteossa. Vahatappi kiinnitetään telineeseen, ja siihen rakennetaan vahatikuista ns. valukuusi, jonka jokaisena "oksana" on valettava koru. Isompiin koruihin tulee useampi tappi jotta pronssi sitten aikanaan varmasti täyttää koko korun pinta-alan. Korujen kiinnittämiseen käytetään vahakolvia, jolla sulatetaan vahatikkua hieman niin että vahatikku kiinnittyy sekä kuusen runkoon että koruun. Ei sulateta korumallia! Tässäkin kohtaa tarkkuus on oltava huippuluokkaa, sillä kaikki virheet ja pienet vahinkovahatipat toistuvat myös valmiissa työssä.

Vahakuusi ja vahakolvi

Kuusta rakentaessa on huomioitava se, etteivät korut kosketa toisiaan sillä muuten seurauksena on yhtenäinen köntti. Lisäksi kaatosuunnan huomioon ottaminen on erittäin tärkeää. Mallin ympärille valettavalla kipsillä sekä kipsimuottiin kaadettavalla sulatetulla pronssilla on oltava esteetön kulku korun jokaiseen osaan. Ilmataskuja ei saa jäädä.

Vahakuusi on jo kiinnitetty kumialustaan kipsivalua varten. Alustassa on kupera pohja josta tulee myöhemmin valukanava.

Kipsaus

Kun vahakuusi on valmis se kiinnitetään kumijalustaan. Kumialusta puolestaan kiinnitetään metallikehikkoon, joka on kiedottu maalarinteippiin. Tähän kehikkoon valetaan kipsi, ja rei'ät on luonnollisesti tukittava jollakin siksi aikaa kun kipsi kuivuu. Kipsi muodostaa eräänlaisen nappulapinnan kehikon ympärille ja pitää muotin liikkumatta kehikossa koko valuprosessin ajan.

Huomatkaa, että koko kipsausvaiheen ajan korumuotti on kehikon sisällä ylösalaisin, kuusen "latva" sojottaa alaspäin ja oksat (eli korut) ylöspäin.

Kehikon teippaus

Kuusi tarkistetaan vielä kerran. Yksikään vahamalli ei saa osua kehikon seinään, sillä muutoin kipsiin jää reikä ja valu epäonnistuu kun sula pronssi karkaa muotista ulos. Korut eivät myöskään saa tulla liian lähelle kipsin pintaa samasta syystä.

Vahakuusi kehikossaan, pohja ylöspäin

Kipsivalussa täytyy olla nopea, koko prosessi saa viedä enintään neljä minuuttia ettei kipsi jähmety liikaa ennen kaatoa. Liian jähmeä kipsi pilaa koko valun. Kipsi sekoitetaan kylmään veteen ja seos käytetään nopeasti (n. 60 sek.) alipainekoneessa mikä imee sekoitusvaiheessa seokseen päässeen ilman ulos.

Kipsin kaato

Kipsi kaadetaan yhtenä nauhana kehikkoon, varoen irroittamasta vahamalleja kuusesta. Heti kaadon jälkeen kehikko laitetaan takaisin alipaineeseen jotta kaikki loppu ilma saataisiin mallista ulos ja kipsi pääsisi täyttämään kaikki yksityiskohdat vahamalleissa.

Alipainekone, kipsi kuvun alla

Tämän jälkeen kipsi nostetaan pöydälle kuivumaan. Muottia ei saisi kuivumisaikana liikutella 1,5 tuntiin, sillä pienikin tärähdys aiheuttaa hiushalkeamia muotissa. Pahimmillaan halkeama estää valamisen, usein käy vain niin että korun pintaan tulee epämääräisiä aaltokuvioita tärinän takia. Kuivumisajan päätyttyä muotista irroitetaan kumipohja, johon kuusi alunperin kiinnittyi. Tästä kumipohjan jättämästä muotista tulee ns. kaatokanava pronssille. Kaatokanavaa usein avarretaan vielä tässä vaiheessa, jotta metallisen vahatapin ulostulo helpottuu.

Valmis kipsimuotti nostetaan tavalliseen kotitalousuuniin yön yli, noin 175 asteeseen. Muotti on edelleen ylösalaisin siten, että muotin sisällä olevat vahat sulavat ja valuvat kaatokanavan kautta ulos yhdessä vahakuusen tapin kanssa.

Valupäivä 

Seuraavana päivänä tarkistetaan, että vaha on sulanut muotista ulos ja metallinen valutappi ei tuki kaatokanavaa. Vasta nyt muotti käännetään oikeinpäin. Muotti nostetaan kuumasta uunista kipsinpolttouuniin, joka hiljalleen nostaa muotin lämpötilaa n. 790 celsiusasteeseen ja pudottaa sen sitten 500 asteeseen. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki vahajäämät palavat pois kipsimuotista jättäen kipsiin korun muotoisen valuaihion. Tähän menee yleensä 8-10 tuntia, eli koko työpäivä. Valamaan pääsee, kun muotin lämpötila on noin 500 astetta. Sitä odotellessa voi valmistautua valuun eli sahata pronssiharkosta tarvittava määrä metallia ja asetella alipainevalukoneen kumieristeet paikoilleen.

1,2 kiloa pronssia leikattuna upokkaaseen. Taustalla alipainekone ja tuore, pinkki kumieriste.

Itse valu on nopea noin 10 minuutin prosessi. Pronssi sulatetaan asetyleeniliekillä keraamisessa upokkaassa.

Kaasua ja happea. Asetyleenivehkeet

Opettaja sulattaa pronssia. Kipsimuotti odottaa vielä vuoroaan sinisessä uunissa.

Kun pronssi on sulanut heitetään sen päälle ripaus booraksia mikä estää sulaa metallia hapettumasta tarpeettomasti. Avustava henkilö nostaa 500-asteisen upokkaan uunista alipainevalukoneeseen ja tarkistaa, että kipsimuotti ei vuoda ja että alipainekoneen painemittari nousee tarvittaviin lukemiin. Mikäli kipsissä on halkeamia ja paine ei nouse ei pronssia voida valaa, sillä se sujahtaisi suoraan muotin läpi alipainekoneen moottoriin. Onneksi näin ei kovin usein käy. Pronssi kaadetaan muottiin rivakasti ja roiskimatta. Kaato ei saa katketa, sillä muutoin pronssikuusi saattaa jäädä osittain vajaaksi alipainekoneen imusta huolimatta. Tarvitaan kylmät hermot ja vakaa käsi.

Valettu kuusi nostetaan hetkeksi jäähtymään pöydälle. Hehkun vähän laannuttua voi valun heittää vesiämpäriin, jolloin kuuma kipsi kiehuu sen ympäriltä pois. Höyryn hengittämistä tulee välttää sen karsinogeenisten ominaisuuksien vuoksi.

Kipsin pesua heti valun jälkeen

Vastapesty valu. Keskellä näkyy oma pronssimallini.

Valuun jää pesun jälkeenkin yleensä melko paljon kipsiä, varsinkin kaikkiin onttoihin ja kuperiin pintoihin. Tuore pronssikuusi viedään yleensä hiekkapuhallukseen kipsin irroittamiseksi.

Hiekkapuhalluslaite

Hiekkapuhalluslaite sisältä

Vasta hiekkapuhalluksen jälkeen alkavat viimeistely- ja kiilloitustyöt.

Valun viimeistely

Putsatusta kuusesta sahataan irti kaikki ehjä ja onnistunut. Näin isoihin valuihin voi helposti jäädä vajaita valuja useampiakin kappaleita. Ne, mitä ei voi pelastaa, voidaan kuitenkin sulattaa uudelleen seuraavaan valuun. Työt viimeistellään mm. sahalla, viilalla, dremelillä, hiekkapaperilla, kiilloitusvahalla ja kiilloitusrummulla.

Kiilloitusrumpu

Rummussa on vettä, pesuainetta ja pieniä hauleja ja kuulia jotka hiovat koruja sileiksi ja puhtaiksi.

Ja näin on pronssikorun ensimmäinen vaihe valmis!

Mallintaminen

Kun on kyseessä koru joka koostuu identtisistä palasista ei tulisi mieleenkään kaivertaa jokaista kappaletta vahasta erikseen. Niistä voisi kyllä saada samankaltaisia, mutta ei mitenkään aivan samanlaisia. Helpointa on tehdä silikonimuotti yhdestä onnistuneesta kappaleesta ja replikoida alkuperäinen malli muotilla. Eli aloittakaamme silikonimuotin teko:

Pronssivalettu palikka korusilikonissa. Yläreunassa erillinen haarakappale vahavalua ajatellen.

Käyttämäni Castaldo-muottisilikoni on muovailuvahamaista, sitkasta ainetta. Se painellaan sopivan kokoisen muottikehän sisään kahdessa osassa. Ensin muottikehä täytetään puoliväliin. Sitten silikonin ja korun pinta sivellään talkilla joka ehkäisee osien tarttumista toisiinsa (=helpottaa muotin avaamista). Koru painetaan silikoniin, ja samalla muottiin painetaan kohdistusta varten pienet kolot, jotka myös sivellään talkilla. Pienet silikonipallot pudotetaan koloihin kohdistimiksi ja koko muotti täytetään silikonilla.

Valmis paketti laitetaan prässiin joka kuumentaa muottia ja saa silikonin vulkanisoitumaan, eli ikään kuin nesteytymään ja sitten kypsymään kiinteäksi jolloin se täyttää muotin jokaisen pienenkin rakosen ja tekee tarkan replikan alkuperäisestä palasta.

Silikonimuotin vulkanisoija

Purso

Kuumetessaan silikoni myös laajenee hieman, joten pientä pursuamisilmiötä voi olla havaittavissa. Tämä ei haittaa, sillä se tarkoittaa sitä että muotti on ainakin täysi. Muottia kypsytetään n. 15 minuuttia per 6 mm, eli tätä muottia kypsennettiin semmoiset 45 min.

Jäähtynyt muotti avataan varovasti. Mikäli talkkia on ollut liian vähän ja osat ovat tarttuneet toisiinsa voi muotin aukaisua avittaa veitsellä.

Valmis muotti eli "läski". Huomatkaa sivujen kohdistuspalat ja valmis vahakanava yläreunassa

Muotti on heti käyttövalmis.

Muotin täyttämiseen tarvitaan paineistettu vahapönttö. Pönttö sulattaa koruvahan n. 65 asteessa ja paineilma työntää sulan vahan mallin jokaiseen kohtaan. "Truuttaaminen" on jälleen käsityötä, ja jokainen läski on erilainen vaatien omanlaisensa otteen. Läski puristetaan kahden levyn väliin ja läskissä oleva vahakanava asetellaan vahatruuttaa vasten. Paine hoitaa periaatteessa loput.

Truuttaus käynnissä. Essua suositellaan roiskeiden takia.

Onnistunut vahamalli

Muotissa olevan vahan on annettava jäähtyä tovi ennen sen avaamista. Hyvässä tapauksessa malli toistuu virheettömästi ja on heti valmis uuteen vahatruuttaukseen. Aina ei kuitenkaan mene niin kuin Strömsössä, vaan vajaita vahamalleja tulee usein.

Puolet puuttuu.

Vaikka tässä läskimallissa oli melkoisen hyvä onnistumisprosentti oli korjailtavaa silti aika paljon. Saumakohdat tuli siistiä ja moneen kappaleeseen piti kiinnittää uudestaan tuo yläreunan "haarakappale", josta tuli jatkossa uusi valukanava.

Toisto

Tästä pisteestä koko valuprosessi alkaa käytännössä alusta. Minulla oli käsissäni pari- kolmekymmentä liki identtistä vahamallia jotka vaativat pientä korjailua ja osa joutui hylkykoriin. Mutta koko valuprosessi pitää vielä toistaa ennen kuin kaikki käädyn palaset ovat koossa:


Valukuusen tekeminen
Kuusen valaminen kipsiin
Kipsin kuumennus
Pronssin sulatus & valu kipsimuottiin
Pronssivalun puhdistus ja hiekkapuhallus
Hionta, kiilloitus ym. viimeistelyt

 

Korun kokoaminen

Ja sitten itse asiaan: korun kokoamiseen.
 

Palaset melkein valmiina

Mutta hetkinen, ensin tarvitaan pronssirenkaita palojen kiinnittämistä varten. Siis pronssilankaa käteen ja spiraalia vääntämään:

Spiraalin teko puupalikoiden välissä

Sahaus

Pronssilankaspiraalia saa aikaan siististi parin puupalikan väliin puristettuna. Isompi työ on spiraalin sahaaminen renkaiksi. Kaikkein siisteintä jälkeä saa kultasepänsahalla käsin sahaten, mutta tähän työhön on olemassa laitteitakin jos laiskottaa. Ja jotta tämä suuritöinen kääty ei olisi vieläkään liian helppo valmistaa, niin pyöreät renkaathan eivät tähän sovi millään lailla, vaan havaitsin tarvitsevani soikeita renkaita.

Varovainen juotos, pikkuriikkiset renkaat

Oppimestarini Keijon neuvoja seuraten päädyin juotoshommiin. Juotin 20 pientä pyöreää pronssirengasta hopeajuotteella umpinaisiksi, väänsin ne pyöröpihtejä hyödyntäen soikioiksi ja sahasin uudestaan auki.

Melkein soikeita.

Juotoskarstan putsaaminen suoritettiin tietysti ennen lenkkien lopullista kiinnittämistä koruun. Putsaamisen suoritin liottamalla lenkkejä miedossa 10% rikkihappoliuoksessa. Happo poistaa metallin pinnasta sekä palokarstan että juotoksessa käytettävän juoksutenesteen jäämät.

Koekiinnitys. Kääty alkaa muodostua

En ollut aivan sataprosenttisen varma korun taustoista tai kiinnitysmekanismeista, joten olen ottanut aikamoisia vapauksia tämän replikan suhteen. Tällaiseen ratkaisuun päädyin tutkittuani useampia eri kulmista otettuja valokuvia. Kumma, ettei mistään tahdo löytyä valokuvaa Planetaaristen laaksojen takapuolesta.

Lukoksi kelpasi koukku ja lenkki

Lukkolaitteessa päädyin yksinkertaiseen ratkaisuun, sillä yksinkertainen on todellakin kaunista enkä oikein luottanut taitoihini alkuperäiskorun lukkolaitteen replikoinnissa. Pihdit ja pronssilanka muotoutuivat toimivaksi S-koukuksi.

Kokoamisen jälkeen pyöräytin käädyn vielä kerran kiilloitusrummussa saadakseni sen puhdistettua kaikesta metallipölystä ja mahdollisista kemikaalijämistä ennen käyttöönottoa. Koru huuhdeltiin lopuksi lämpimässä vedessä ja kuivattiin pehmeällä, nukkaamattomalla rievulla.

Valmis.

Professori Björn Weckströmin Planetaariset Laaksot -korua mukaileva kääty. Tekijänä Kipene

Kissa ei tahdo kuvaan. Foton otti V-P Kokkonen.

Tällaisen käädyn valmistusprosessi on siis melkoisen monivaiheinen. Samanlaisilla tekniikoilla tehdään myös monien muiden korujen ja pronssiesineiden sarjat. Omista piensarjoistani voisin mainita esimerkkeinä aiemmin esitellyt Lemmenlantit, Povea Vartioivan Rintasoljen, Pikku Painajaiset sekä Berserkin.

Tämä pronssikääty ei tule koskaan myyntiin, vaan jää omaksi ilokseni muistoksi mukavista kouluprojekteista. Mikäli joskus tulisin miettineeksi asiaa, luulen, että korun hintana olisi sellaiset 65 euroa per levy eli 975 euron verran, Aitoa Lapponian korua myydään hopeisena noin 1500 euron hintaan. Hintansa väärti, sanoisin.

Mitä ovat lukijat mieltä? 

Solaris: Rakentaminen

Solaris -korun rakentaminen alkaa yksinkertaisesti sormustekniikoilla. Väännetään sisäkkäisiä renkaita ja juotetaan ne yhteen. Tein viisi sisäkkäistä rengasta, halkaisijaltaan muutaman millin toisiaan isompia.

Laskukaava sormuksen läpimitalle menee seuraavasti:

Haluttu kehän halkaisija + 1 x käytettävän materiaalin paksuus kerrotaan piillä. Eli jos haluan sisähalkaisijaltaan 18 mm kokoisen renkaan lasken 18 mm + materiaalin paksuus (tässä tapauksessa 0,8 mm hopealevy) eli 18,8 mm kerrottuna piillä, 3,14. Vastaus on ~59,03 mm. Tarvitsen 18 mm halkaisijaan levyn jonka pituus on noin 59,03 mm. Tietysti tähän tulee lisätä työstövaraa, sillä periaatteessa sormuksen taivutuksessa sisäreuna supistuu ja ulkoreuna laajenee. Erot viilataan kohdilleen siten, että koloa ei jää.

Solariksen renkaat

Lisäsin liikkumavaraa renkaiden väleihin varmistusmittaamalla pienemmän kehän ulkohalkaisijan aina ennen kuin aloitin suuremman kehän tekemistä lisäten ulkomittaan yhden millin liikkumavaraa. Paperilla näkyvät käyttämäni laskukaavat ja mitat.

Renkaat tasaisesti sisäkkäin

Rei'ityksen tulee olla äärettömän täsmällinen. Siinä käytin apuna työntömittaa ja harppia. Mittasin millilleen oikeat mitat renkaista ja piirsin niiden ääriviivat harpilla paperille siten, että kynän jälki juuri ja juuri erottuu renkaan ulkoreunan alta.

Mitta ja malli

 Piirsin ympyrän keskipisteen läpi menevän 90 asteen ristikon joka ilmaisi reikien kohdat renkaan ulkokehällä. Mallasin hopearenkaan kohdilleen harpilla piirtämäni ympyrän päälle ja sain merkattua reikien kohdat tasan oikeille kohdilleen. Poraaminen vaati vain kylmiä hermoja, mutta hyvä tuli.

Hento pyöräytys

Koska Solariksen kiinnitys tehtiin tapittamalla katsoin parhaaksi kovertaa T-malliselle tapille sopivat urat porausreikien kohdille. Otin 1 mm porausreikää suuremman poranterän ja pyöräytin sitä kevyesti käsipelillä jokaisen reiän kohdalla jolloin tapille syntyi pieni kolo johon se voisi huomaamattomasti asettua. Saman toistin renkaiden sisäpuolille.

Keksin pikaratkaisun tappien tekoa varten. Porasin paksuun kuparilevyyn 1mm poranterällä pienen reiän, johon sai juuri upotettua 2,5 mm pitkän hopealangan pätkän (tulevan tapin) siten, että sen toinen pää jäi esille.

Apuväline ja hopealangan pätkä

Pään lyttäys

Pienellä pallopäävasaralla naputellen hopealangan toinen pää muuttui T-muotoiseksi ja helpotti niittaushommaa huomattavan paljon. Niitin sai irti kuparilevystä kääntämällä levyn ympäri ja napauttamalla toista puolta hieman isommalla vasaralla.

Hieman vinoon vääntynyt tappi. Jäi koekappaleeksi

 Sitten se hermoja koetteleva osuus, missä Solaris koottiin rengas kerrallaan.

Ensimmäiset kohdillaan

Aloitin niittauksen pienimmästä renkaasta, sisältä ulospäin. Siinä sitten jatkettiin hommia varovasti kohdistaen, pudonneita tappeja lattioilta metsästäen ja vasaran alle litistyneitä sormia varoen kunnes viimein kaikki viisi rengasta olivat yhdessä koossa ja Solaris oli toimintavalmiina.

Ei muuta kuin kokeilemaan!

Solaris

Tutkielma

Aihe/inspiraatio: Aurinkokuntamalli (Orrery)

Materiaali: 925-hopea

Käytetyt tekniikat: Sahaus, vasarointi, viilaus, juotos, poraus, niittaus, kiilloitus

Mitat: Pienin kehä 1 cm, suurin kehä 2,1 cm

Huomioitavaa: Haastava projekti jossa heittoa ei saa tulla edes millin puolikasta. En suosittele vasta-alkajille.

Hinta-arvio: Materiaalien hinnat 15 eur. Työn hinta n. 185 eur. Potentiaalinen myyntihinta vähintään 200 eur.

Lopputulos: Täysin mobiili viisirenkainen riipus.

Perusasetelma

Solaris kaikessa komeudessaan

Tilauksia ei ihan heti oteta vastaan, sen verran hermoja raastavaa tuo niittaus oli. Katsotaan kevväämmällä uudestaan.

Tilaustyö: hopeasormus

Tein ystävälleni hopeasormuksen. Inspiraationlähteenä toimi MiunMaun blogissa esitelty upea Tuli ja leimaus -sormus johon itse ihastuin ikihyviksi. Halusin itsekin kokeilla hopean pinnan käsittelyä ja ystäväni sormushaaveet tulivat puheeksi kuin tilauksesta. Tällä tekosyyllä pääsin taas työn pariin.

Hopea skrympättiin eli kuvioitiin levynä. Hopeanlevyn pintaa kuumennetaan niin että se melkein sulaa, mutta ei aivan. Metallin kuumempi päällipuoli laajenee mutta alapuoli säilyy sen verran viileänä että lämpötilaerot aiheuttavat pinnan rypistymistä. Juotoksia tehneet ovat varmasti nähneet ilmiön silloin kun juotettava kappale vahingossa ylikuumenee ja menee ryppyyn (eli pilalle), mutta harkittuna pintakoristeluna tällainen skrymppäys on melkoisen viehättävä.


Samalla pääsin taas kokeilemaan kivenistutusta, mikä sujuikin kuin vanhalta tekijältä. Kivenä on valmiiksi hiottu ametisti, ei mitään sen hienompaa.

Kokonaisuus näyttää omaan silmääni oikein kauniilta. Toivottavasti myös tilaaja tykkää! 

Tarkkuussahausta

Silhuettikuvat tulivat muotiin 1700-luvun puolivälissä. Silhuettikuvan leikkaaminen mustasta paperista oli edullinen ja nopea tapa tuottaa muodikas miniatyyrikuva. Taitava artisti kykeni leikkaamaan kuvan muutamassa minuutissa ja tienaamaan elantonsa edukkaalla taiteellaan. 

Tyypillinen silhuettikuva 1700-luvulta. Lähde: Wikipedia

Sana "silhouette" on perua ranskalaisen talousministeri Étienne de Silhouette:n aikakaudelta. Silhouette sai 1750-60-luvuilla aikaan hurjia leikkauksia valtion budjettiin ja pian Silhouette:n nimi yhdistettiin kaikkeen mitä pystyttiin tuottamaan halvalla, kuten näihin silhuettimuotokuviin. 

Halpana hommana tämä ei kuitenkaan pysy, siitä pitää tämä innostuva artesaani huolen. 

Allekirjoittanut sai idean katsellessaan YLE Areenalta Jane Austenin Emmaa. Uusi postilaatikkomme tarvitsi käsityöläisen arvolle sopivan nimikyltin, ja koska minua kiehtoi nimikyltin personointi itsemme näköiseksi päätin yhdistää silhuettitaideinnostukseni tarkkuussahauvimmaani. Tein todellakin itsemme näköisen nimikyltin.

Materiaalina minulla oli 0,8 mm:n kuparilevy, ja CorelDraw-ohjelmalla piirretyt silhuetit minusta ja pahemmasta puoliskostani. Yhdistelin valokuviimme vanhanaikaisia elementtejä 1800-luvun alun silhuettimuotokuvista saadakseni kunnon fiiliksen (kuten kampaukset sekä rusetit).

 Liimasin paperikuvat levylle, porasin aloitusrei'ät soveliaisiin kohtiin ja lähdin sahaamaan.

Mitat n. 6x5 cm

Rikoin vain kaksi lehtisahan terää. Alkaa taito palata kesän jälkeen.

Valmiit kuparisilhouetit on patinoitu Ebonolia käyttäen. Olisin voinut säilyttää nämä kuparinvärisinä ja antaa säiden patinoida kyltin osat, mutta minusta silhuetin kuuluu olla musta. Ja upea tuli, kuten kuvista näkyy.

Myö!

Nyt posti löytää perille.

Varsinaisen nimikyltin fonttina käytin Jane Austenin käsialan mukaan muotoiltua fonttia. Tällä tavoin työn fiilis säilyi alusta loppuun asti samana.

Lähteet:
http://en.wikipedia.org/wiki/Silhouette


Lisäksi olen kaivanut takapihalle uutta kukkapenkkiä. Puolen metrin syvyydestä löytyi ihan tolkuton kasa vanhoja tiiliä, luoja ties mistä työmaalta tuotuja. Liekö jokin vanha kukkapenkin tai terassin pohja.

Näitä piisaa!

Kakluunilla lämmittäminen

Tässäpä onkin opeteltavaa: talomme on rakennettu vuonna 1948 ja sen keskuksena on kakluuni. Periaatteessa rintamamiestalon lämmittämiseen pitäisi riittää sekä uunin ja puuhellan tuottama lämpö, sillä talo on rakennettu hormin ympärille lämmön jakautumista ajatellen. Valitettavasti talosta on jossain vaiheessa uudistettu keittiö, jolloin hella on saanut lähtöpassit. Kakluuni on onneksi jäänyt paikoilleen ja on edelleen talon sydän.

Varaavat takat ja uunit alkoivat kehittyä pohjolassa noin 1700-luvulta alkaen. Rahvas saattoi asua savupirteissä vielä sata vuotta sitten, mutta parempi väki siirtyi mukaviin ja savuttomiin lämmitysjärjestelmiin jo varhain. Kakluunin erikoinen rakenne varastoi ja luovuttaa lämpöä suhteellisen tehokkaasti joten se säästää myös puuta jota voitiin siten käyttää muihin tarpeisiin (laivanrakennus tms.). Keskuslämmityksen yleistyminen sotien jälkeen ennusti puulämmitykselle loppua, mutta onneksi vanhoja lämmitysuuneja on säästetty ja haluttu käyttää vielä näihin moderneihin aikakausiin saakka. Syynä sekä keskuslämmityksen hinta sekä takkatulen tunnelmallisuus. Ja onhan kakluuni komea sisustuselementti!

Eräs uunimalli Turun Kaakelitehtaan kuvastosta vuodelta 1925

Oma kakluunimme kuuluu Turun Kaakelitehtaan (1874–1954, nyk. Pukkila) mallistoon. Luukut eivät kyllä ole alkuperäiset, mutta niillä mennään nyt. Näkeehän lasin lävitse sentään hiillostumisen asteen.

Kakluunimme kaikessa ruskeudessaan!

Kakluunia ei oltu lämmitetty kesän ja alkusyksyn aikana lainkaan, joten aloitimme lämmittämisen varovaisesti ihan vain muutamilla pienillä klapeilla. Maltti on tässä pelissä valttia. Aluksi lämmitetiin itse uunin sydäntä, kyljet pysyvät vielä kylminä. Seuraavalla lämmityskerralla laitoimme pari puuta lisää, ja viikon jälkeen uskalsimme jo poltella kunnon halkojakin. Talossa tuntunut viileys kaikkosi parin päivän lämmityksen jälkeen, tai sitten kaupunkilaishipiä alkoi tottua omakotitalon lämpötiloihin.

Kaakeliuunin rakenne on sellainen, että liian nopea lämmitys saattaa aiheuttaa saumojen avautumista. Kaakelit on kiinnitetty toisiinsa rautalangoilla tai metallikiinnikkeillä jotka vetävät uunin kasaan sen jäähtyessä. Kiinnitys mahdollistaa myös uunin purkamisen kaakeleita vaurioittamatta. Lämmittäessä ei pintakivien lämpötila saisi nousta yli +70 °C:n muualta kuin uunin luukun ympäriltä. On mahdollista, että näinkin vanhassa uunissa saattaa olla pieniä vaurioita mitkä reagoivat huonosti rajuun lämpötilanvaihteluun. Kakluunissa ei kannata polttaa tulta enempää kuin yksi pesällinen kerrallaan. Olemme itse lämmittäneet yhdellä pesällisellä päivässä, muuta ei tarvita. Kovimmilla pakkasilla todennäköisesti poltetaan yksi pesällinen aamulla ja toinen illalla. Tiili imee lämpöä hitaasti, joten jatkuvan tulen ylläpitäminen voi aiheuttaa voimakasta laajenemista ja uunin rakenteiden rikkoutumista.

Peltien ja ilmaluukkujen käyttäminen on taas oma operaationsa. Siihen vaikuttaa itse uuni, ilmanpaine ja -kosteus sekä Kravun tähtikuvion suhde Kuun nousevaan aspektiin. Aivan palamisen alkuhetkillä kaikki pellit ja räppänät voidaan pitää auki jotta veto saa tulen kunnolla käyntiin, vasta sitten ilmanottoaukkoja voi tarvittaessa pienentää. Liekin äänestä kuulee, milloin palaminen saa sopivasti ilmaa.  Puut eivät saisi palaa kohisten mutta eivät myöskään kituen. Mikäli puut palavat kohisemalla, savupellillä voidaan pienentää vetoa.

Polttamisen aikana tulisi välttää puiden kohentelemista. Kun hiillos hehkuu tummanpunaisena eikä sinisiä liekkejä enää näy, voidaan viilentävää ilmavirtausta rajoittaa peltejä sulkemalla, mutta ei kokonaan ettei häkä pääse asuintiloihin. Pellit suljetaan kokonaan vasta kun hiillos on kokonaan tummunut. Kakluuni alkaa luovuttaa lämpöä vasta sitten kun pellit on laitettu kiinni ja uuni on kyljistään lämmennyt.

Lisäksi ajatus siitä että "tuonpas puut sisälle kuivumaan" kannattaa unohtaa. Termodynamiikan lakien mukaisesti puun sisällä kuivaaminen kuluttaa lämpöenergiaa ja tuo asuintiloihin turhaa kosteutta kumoten kakluunin vaikutukset. Sen sijaan ylivuotiset ulkona kuivatut puut voi kovimmilla pakkasilla ottaa edellisenä päivänä sisälle lämpenemään, jolloin ne syttyvät helpommin.

Joskohan näillä vinkeillä riittäisi lämpö talossa. 

Lähteet:

http://www.kaakelitehdas.fi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaakeliuuni
http://www.elda.fi/kaakeliuunit.htm
http://www.rakennusperinto.fi/Hoito/Korjaus_artikkelit/fi_FI/uuninlammitys/ 


Lisäys 4.12.2013:

Opeteltuani kakluunin lämmitystä muutaman kuukauden ajan voisin lisätä edelliseen tekstiin pari huomiota:

Poltamme uunissa nykyään puolitoista pesällistä päivässä jotta saamme uunin kunnolla lämpimäksi. Ensimmäinen pesällinen poltetaan hiillokselle asi ja hiilloksen päälle lisätään muutama pienempi klapi. Tämän uunin kohdalla se tuntuu olevan tehokkain lämmitystapa.

Lisäksi nuohooja neuvoi, että tulta ei saisi kituuttaa, vaan mieluummin antaa liekille kunnolla happea. Kituuttamalla polttaminen synnyttää hormiin todella paljon nokea mikä puolestaan on paloturvallisuuden kannalta huonompi asia. Pihiys polttopuiden suhteen saattaa tulla kalliiksi jos piipussa syttyy nokipalo.

Kolmanneksi olemme opetelleet sytyttämään tulen päältä. Tämä mystinen poppaskonsti on tehokas keino nokeentumisen ehkäisemiseksi ja lämmön kannalta suhteellisen tehokasta sillä päältä sytytetty tuli polttaa myös puista irtoavat palokaasut lämmöksi. Asiantuntija, uunimuurari Timo Kosonen kertoi minulle että päältä sytyttämällä on periaatteessa mahdollista saavuttaa samat lämmöt liki kolmannesta pienemmällä polttopuumäärällä.

Tuvan puolella (n. 25 neliötä) ei muuta lämmitystä ole tarvittukaan, ja takan lämmössä viihtyvät niin kissat kuin ihmisapinatkin.